"Homous ei heikennä urheilusuorituksia"

Tämän entryn otsikko tulee Utaimesta, Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksen lehdestä, jonka verkko-opetuspuolta olen nyt viime kevään ja tämän syksyn vetänyt. Parin viikon takaisessa lehdessä (Utain 13/2005) oli teemana urheilu, ja lainasin otsikon tälle entrylle suoraan yhden jutun otsikosta.

Kyseinen otsikko pysäytti ajattelemaan. Ensireaktioni otsikkoon nimittäin oli: haloo? Mistä asti otsikoissa on käytetty itsestäänselvyyksiä? Onneksi pidin kuitenkin suuni kiinni, sillä opiskelijoiden kommentit tästä ja parista muusta samassa lehdessä olleesta seksuaalivähemmistöjä käsitelleestä jutusta olivat valaisevia.

Kuuntelin aiheesta käytyä keskustelua ja hämmennyin. Nämä yhteiskunnallisesti tiedostavat ja vain hieman itseäni nuoremmat, korkeasti pian koulutetut kaupunkilaisnuoret tuntuivat olevan ihan pihalla seksuaalivähemmistöihin liittyvistä perusasioista. Tuosta mainitusta otsikosta sanottiin, että olipa hyvä, ei tuota tule ajatelleeksi. Kokonaisuuteen liittynyt juttu, jossa käytiin läpi peruskäsitteitä ja SETAn ylimalkaisia taustoja, tuntui olevan aivan uutta asiaa. Ja tämän sukupolvenko piti olla reilusti ulkona kaapeista ja ihan sinut "näiden asioiden" kanssa?

Havahduin taas kerran siihen millaisessa kuplassa ilmeisesti elän. Olen tottunut mieltämään itseni harvinaisen vähän tiedostavaksi, kun huolimatta omista suuntautumisistani vierastan suuresti ajatusta identiteetin (ja kaveripiirin) määrittelemisestä seksuaalisen suuntautumisen kautta, enkä ole siksi esimerkiksi hakeutunut mihinkään harrastuspiireihin tai toimintaan, jotka olisivat määrittyneet sen perusteella. En ole myöskään etsinyt mitenkään aktiivisesti tietoa juuri mistään; sitä on vain vähitellen kertynyt hajanaisesti sieltä täältä.

Silti ilmeisesti elän ehkä oman identiteettini, ehkä tuttavapiirini moninaisuuden vuoksi maailmassa, jossa olisi lähinnä tyhmää olettaa ketään itsestäänselvästi heteroksi. Vielä älyttömämpää olisi ajatella, että seksuaalisella suuntautumisella olisi joku vaikutus vaikkapa juuri urheilusuorituksiin tai älylliseen kapasiteettiin. Niinpä hämmennyn aina kun havahdun siihen miten yksioikoisen heteroisessa ajatusmaailmassa niin monet muut elävät.

We have a campaign

As the participants after yesterday's Fading Suns session said, we now have a campaign. The first few sessions have been the pilot for the series, and now the first season is beginning full out. From the pilot (the first few sessions) we'll have nice pictures for the opening credits: a horrible murder of the Emperor's questing knight, courtly dinners, running away from the militia in laser rifle crossfire, intrigue in guildhouses, handsome young nobles and ruffled Scaver dealers.

My character is the young, angelically beautiful noblewoman, who has fallen into bad company because her family does not understand that the true essence of nobility is to serve the Emperor. She has been fighting in the Emperor's wars since she was twelve or thirteen and before the problems with the family, had risen high above the rank of an ordinary backwater noble. She is the born military leader, the intelligent and charming Hazat fighter with passion and righteousness burning her 19-years old heart.

And seeing into Isadora's heart makes me, the player, somewhat afraid. The way she blindly serves her Emperor, the way she blindly follows orders and waits for them. Isadora would be completely able to decide for herself, she is extremely intelligent and independent. Still, she believes in a world where the life is organized into absolute chains of command, where every leader truly is more wise and better equipped to lead than those under him or her. Given a goal, she is able to inspire her followers into victories or through defeats and naturally expects them to follow her without a question. Neither would she lightly question the orders by her superiors, since in her world, they are always right.

Now, of course, she has no one to lead. And, apparently, no one to follow either. Except for the cousin Magda, who luckily took Isadora under her Scraver wings. Playing that black-and-white, no negotiations teenage angst is actually quite fun.

Lost

In the past couple of weeks, I've been watching Lost, the TV series. I must say I really love it. But only after seeing the fourth episode of season 2, I was able to really put my finger on what I like the most in the series.

There are of course many things: interesting characters, suspension, 2 good-looking men (few series nowaday have even a single one!), good stories, the mysteries. There is only a little humor and even that is quite dark, but it suits. Not every series needs to be like Buffy or Firefly.

But now, this fourth episode really made me put into words the thing I like most about the series. It is one of the attractions Buffy (and to a smaller extent, Angel) held to me, too: interesting, moving characters that develop, go through problems and grown as human beings. The whole series is, of course, about this kind of growth; this theme was quite apparent in the few first episodes allready. But I really like the way it is displayed. In Buffy, all the horrors and problems of teenage/young adult life were portrated as monsters. In Lost, they come from the challenges that the island poses, and are given meaning in the flashes about the characters' pre-island days. The problems are more adult-like, often, and of course this is also good - as a viewer, I also have grown older. So yes, some more Lost to me soon, please!